Vähäks jännää, kuunneltiin puhetekniikan kurssilla jokaisen ääntä. Tiesin (viimevuotisen palautteen perusteella) puhuvani nopeasti ja olihan se aika tykitystä. Mutta artikulaatio ja rytmitys oli kuulemma kuitenkin tosi selkeää. Tai on, jos jaksan kiinnittää huomiota siihen.
Ehkä tommosessa lukutilanteessa tulee panostettua selkeyteen. Normistihan puhun kaiken puoliksi vain itselleni enkä esimerkiksi keskustelukumppanille, mikä tekee kanssani keskustelusta jatkuvaa "ai mitä sanoit?"-peliä.
Parastahan on, kun puhumme siskon kanssa. Vaikka istuisimme vierekkäin, emme tajua, mitä toinen sanoo. Musta se puhuu tosi epäselvästi, en erota sanoja toisistaan. Sen mielestä mä mutisen, eikä mun jutuissa muutenkaan oo järkee. Puhelimessa on oikeasti vaikea keskustella, keskeytämme toisiamme jatkuvasti, koska emme saa selvää. Äärimmilleen hiottua kommunikaatiota, joka on saavutettavissa vain viidentoista vuoden yhteiselon kautta.
Lisäksi huomasimme, että puhun, krhm, kuuluvasti. No pitäähän sitä asiansa kajauttaa, jos sille linjalle lähdetään.
Mutta ääneni myös ehkä kestää sen, sillä kuuluvuus oli kai myös äänen laadun ominaisuus. Umpeen turvonneet nenä- ja poskionteloni haltsaavat kuitenkin resonoinnin, mistä myös seuraa tumma (?) ja tunnistettava ääni. Musta mun ääni on jotenkin kova. Ehkä se on jtn kireyttä ("kovia alukkeita" ainakin). Ja päkyytin Moreeni-tekstinkin tunteella ja tulkiten, mikä ansiokseni katsottakoon.
Ja tätähän ei voi olla tässä yhteydessä mainitsematta: maailman jumalallisin ääni löytyy Alan Rickmanilta.
Orgasmi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
nyt on jotensakin skitsofreeninen olo, kun sä puhut mun äänestä ja mun siskosta. eiku mitähäh?
heeheh, lainasin sun ääntäs, kun oma oli kadoksissa. sori. huuda ja/tai mutise, kun kaipailet omaasi takaisin.
eimut, toi heikko sisaruskommunikaatio on takuulla seurausta jostain ajatuksesta, että pitäishän sun tietää puolesta sanasta, mitä mä ajattelen.
eli sanon vain puolet sanoista. kahdeksankymmenen desibelin voimalla, tietty.
Lähetä kommentti