Old Friend Mr. Codeine

Nää ei autakaan nää Panacodit niin kuin viimeks! ÖyNÖyh!
Tuplaan ehkä oma-aloitteisesti annosta ja sit ens viikolla soittelen lääkärille ja ilmoitan, että näin nyt pääs tapahtumaan, voisko se kompata mun miettimääni reseptiä. (Otin selville, että tuplattu annos on vielä ihan turvallinen.) Työkyvyttömyys taas kolmisen päivää - eikä edes oikeaan työhön liittyvä kyvyttömyys vaan kaikkeen mahdolliseen toimintaan (pystyasennossa oleminen, syöminen, parhaimmillaan myös musiikin kuuntelu ja silmien auki pitäminen) liittyvä. Riemua riemua. Pitäisköhän poistattaa tää hyödytön lihas.

Paint It Black

No muahan siis ei kiinnosta se, miten asiat teknisesti toimivat. Mua kiinnostaa se, että ne toimivat, eikä mun tarvitse kiinnittää siihen huomiota. Ei mitään välineiden tai jotain namikoiden säätämistä. Mua innostaa tehdä ja onnistuminen lisää intoo.

Noh. Olen eläessäni kokeillut puolitoista kertaa akryylivärejä. Ekan kerran Parriisissa erään tumman taiteilijan harrastuspiiriohjauksessa (eikä mennä detaljeihin tässä). Ryssin ihan täysin, piti tehä maisema, en tajua maisemia ja en ollut koskaan ennen kokeillut jotain maaleja saati värejä. Kommentti oli "maalaat kuten piirrät". Ja mun piirustustyylini ei ole kovin maalauksellinen. Luovutin. Mutta roudasin lähes korkkaamattomat tuubit kuitenkin optimistisesti Suomeen.

Toisen kerran kokeilin viime keväänä. Väsäsin yöllä itekseni ihan vaan simppelin kuvan, väritin niil väreil, ei se mitään maalaamista ollut. Ja tämä todistaa tietämättömyyteni ja kokemattomuuteni: en arvannut, että olisi jotenkin voinut vedellä sitä maalia miksata. No jaaha. Ihmekään kun oli tuli näytti vähän kököltä.

Mutta nyt sain sen kuulla.
Sain kuulla myös joitain muita teknisiä ohjeita, mutta otan nyt yhden kerrallaan. Otin siis tutun mustan värin (en ole valmis siihen väriensekoittelurumbaan), sitä vettä ja pensselin. Ja voi että kun olikin kivaa! Olen niin ylypiä elämäni kolmannesta akryylityöstä, joka nyt siis menossa:

Skandinaviassa

Olin Pompomin kaa risteilyllä.
Jo vain! Ruotsinlaivalla!
Rouvalla oli samettinen risteilyleninki ja mulla punkkupullo veskassa. Me ja muu oluentuoksuinen humppaväki heiluimme aalloilla kilon Haribopussien ja kaksikielisyyden hämmentäminä. Tukholmassa oli loskaa nilkkoihin saakka ja mun kesät-talvet-tossuni litisivät jäistä hyhmää ja valitin koko ajan.

Kuitenkin kiva!

Kehällä

Ellei asiat tunnu liian henkilökohtaisilta kirjoitettaviksi, niin sitten joko liian tylsältä ja triviaalilta tai sitten vain valittavilta.

Ja ei oo aikaa. Miten näistä lusmupäivistä tulee niin täysiä, ettei mulla ole aikaa värkkäillä ajatuksella. Nyt kaikki menee aivottomaan värkkäilyyn, mikä turruttaa ja ei innosta ja on noidankehä. (Eikä nyt lähdetä noidankehän etymologiaan tai mytologiaan.)

Uh. Mä muuten nään noita kehiä joka puolella. Rasittavaa. Yksinkertaistan ja yliyleistän kaikkia vaikutussuhteita paneutumatta. Oon havainnut tosi ärsyttävästi tekeväni sellaisia muotiotsikoita kaikista asioista tyyliin Kengät loskassa - loska kengissä. Olen vuorovaikutuksella selittämisen(i) uhri. (Eikä nyt oikeestikaan lähdetä mihinkään *tun dialogisuuden tielle.) (Eikä tie-metaforiin, nekin ärsyttää mua, vaikka ne havainnollistaakin ja oikeesti ajattelen asioita tienä.) (Joojoo, mun henkkoht metaforamallinikin ovat pääni dialogia kulttuurin kanssa, reproduktioo ja diskurssii ja pää on metaforinen ja mitä siellä onkaan sisällä sen selvittäminenhän ois loputon suo ja kultturi on kans mahoton ja alan olla syövytetty ja suolattu liioilla opintoviikoilla.
Olen puppugeneraattori.

Hope there's someone

Haluun lukea Erlend Loen uusimman, Muleumin. Hengästyttävällä tahdilla kirjoja lukeva ja kommentoiva Kirsi Piha, jonka poliittista historiaansa en meinaa kyetä irrottamaa hänen kirjallisuusmielipiteistään - typerää, on blogissaan kertonut sellaisia tärppejä kirjasta, että on pakko tarttua. Itsemurha, Antony & the Johnsons ja Loen "pragmaattinen" maailmankatselu on just - ikävä kyllä - joululukemista.



En pitänyt Tosiasioita Suomestasta enkä oikeastaan myöskään Supernaiivista. Itse asiassa olen varmaan jättänyt molemmat kesken. Hauskaa, osuvaa, mutta ärsyttävää sadan sivun jälkeen. Mutta lainasin kaverilta Loen Volvon. Siitä pidin. Ehkä olen kasvanut kestämään toistotoistotoistosta johtuvaa ärsyyntymistäni ja voisin olla valmis jo Supernaiiviin. Ja ehkä pystyisin lukeen Muleumin, huolimatta murheellisuutta lisäävästä Antonystä ja kirjan ja joulun teemoista.

Sotasankari

Jee, olen yksi lempikirjoistani!

You're Catch-22!
by Joseph Heller
Incredibly witty and funny, you have a taste for irony in all that you see. It seems that life has put you in perpetually untenable situations, and your sense of humor is all that gets you through them. These experiences have also made you an ardent pacifist, though you present your message with tongue sewn into cheek. You could coin a phrase that replaces the word "paradox" for millions of people.

Testi tarjosi myös muita vaihtoehtoja. Lähinnä vaihtoehtoja, joissa viitatttiin siihen, että en ole ihan kunnossa, tai että en jaksa välittää muista, tai että seksi on minulle pakkomielle.

You're Mrs. Dalloway!
by Virginia Woolf
"Your life seems utterly bland and normal to the casual observer, but inside you are churning with a million tensions and worries."

You're Compassion Fatigue!
by Susan Moeller
"You used to care, but now it's just getting too difficult."

You're Lolita!
by Vladimir Nabokov
"Considered by most to be depraved and immoral, you are obsessed with sex."

Pelottavin oli ehkä eläintesti:
You're a Parrot!
You're a born follower and will model your behavior on that of anyone you admire. You mimic whatever the people around you say. This doesn't leave you with much of an identity of your own, and you may wind up vulgar or polite depending entirely on your environment.
Auts. Multa kysyttiin joku aika sitten, että onko mulla oikeasti mitään sanottavaa. Ei mulla oo. Perkele.

Kiinnostava hakija

No miten tässä nyt näin meinaa käydä, notta runosuoni/-li hiipuu! Vastustan!

Oon hakenut muutamaan oman alani työpaikkaan tässä nyt viime aikoina. Ihan vaan silleen, että testailen työhakemustani ja toivon pääseväni työhaastikseen, jotta saisin edes jotain kokemusta sellaisesta. En oikeastaan edes haluaisi niitä töitä, sillä kyllä mä voisin vielä kevään opiskella. (Saan lisäopintotukeakin noihin filosofian opintoihin. Vois vaikka keskittyä niihin. Ja tehä vaikka ohella runsaahkosti sijaisuuksia tai jtn.)

Mutta sitten paukkaa tämmöistä mailia:

"Hakuaika jatkuu vielä lauantaihin asti, mutta koska joudumme päättämään työntekijästä hyvin pian haun päätyttyä ja koska vaikutat kiinnostavalta hakijalta, pyytäisin sinulta jo nyt tarkennusta eräästä aikataulua koskevasta seikasta."
Ja sitten kysymystä siitä, että kun osoitteeni ei ole pääkaupunkiseudulla. Ja sitten että tunteja olisi katena päivänä kuuteen asti: "Sopisiko tällainen järjestely sinulle?"

Eli jos oon niin että joojoo oon juuri muuttamaisillani ja kello kuus on just parasta, niin antaisko ne mulle ton työn! Siis voi ei pitääks mun alkaa tekemään joitain päätöksiä! Hylkäämään ja jättämään taakseni tämä suloinen elämä täällä! Vai hylkäänkö kenties uuden ja viehättävän elämän töissä/pk-seudulla! (Niinku se nyt mikään uus olisi tai niinku tä nyt mikään niin sweet täällä olisi.) Mutta yhhh. Olisin halunnut, että ne ois vaan silleen semisti kiinnostuneita, jotta voisin pönkittää uskoani (työ)tulevaisuuteen, mutta lopulta valinneet toisen, jotta olisin voinut lillua vielä tilassa, jossa en voi itse tehdä liian suuria päätöksiä.

Mua itkettää jättää tää kaupunki. Samalla haluan nähdä muutakin. Voi paska.

Kusimma hunajaa