Olenkos kertonut, kuinka olen noh, jos nyt en tavannut, niin nähnyt Juliette Binochen noin metrin päästä ja sen jälkeen luentosalietäisyydeltä. Siis elävänä, ei elävänä kuvana. Tai kyllä elävänä kuvanakin: hän puhui ensiksi joillain filmifestivaaleilla Pariisin kupeessa ja sitten katsoimme koko sali Bleun. Itkin vuolaasti, jo haastattelun aikana. Tai ehkä jo silloin, kun Madame Näytän-vielä-hehkeämmältä-luonnossa-kuin-valkokankaalla käveli aulassa vastaan.
Preisnerin musiikki se on mikä itkettää.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
HEJ! Mistäs tää just nyt sun mieleen tuli?! Oli nimittäin justiinsa ehkä muutama tunti sitten (ölpän ääressä, J:n kanssa) puhetta ko. ihmisestä ja hänen huikaisevasta karismastaan! :D
Huisia!
karisma on just se sana.
Lähetä kommentti