Olemme A.n kanssa saaneet kyselyjä suhteestamme. Myönnettäköön, että aktiivisesti on annettu kuvaa et ois vähä juttua menos. Ihan vaan sillä, että eikö oiski hauska, jos ois jotain juttua menos.
Meil on ja tulee olemaan ehkä paras parisuhde ikänä. Olemme ulkoistaneet asiat, jotka kuitenkin hyvin ystäväpohjaiseen kumppanuuteen eivät oikein soveliaasti sovi. Mutta muuten homma toimii.
Meidän yhteisestä kodista tulee henkevä ja kaunis, kuten myös lapsistamme. A. hoitaa sen äidillisemmän ja emännällisemmän puolen. Mulle jää semmonen epämääräisempi työsarka (vähän tyyliin, että kattoo nyt mihin se kykenee, ehkä kerran kuussa leikkiä glamouredustusrouvaa (joka ottaa vähän rauhoittavia, ettei oo liian häsö) ja muina aikoina vaan olla bohe/nörde ja lukee ehkä lapsille kirjoja tai välillä hioo pöytää. Ja kantaa kauppakassit, kun toisen käsi on ikirustovaurioinen. Ja lasten kokoa.)
Kotimme tulee näyttämään lehtien sivuilla herttaiselta. Itse olemme kuvissa taustalla vain häivähdyksenä (emmehän halua tuoda itseämme liikaa esille) ja A. voi esitellä puutarhansa (sen perinteisemmän) ja pöytäpintoja koristavat kukkalaitteet. Eteinen on järjestyksessä, lattialla kenties parit suloiset lasten kengät.
Rauhallisesta yleisilmeestä huolimatta on kuitenkin oltava myös kaaosta. Kaaoksessa on jotain kiinnostavaa. (Siis pitää olla hyvä kaaos, jossa monta juttua menos, mut ne kaikki yksitellen hallinnassa. Ei mitään ahistuskaaosta.) Nii, ja on pakko esitellä seiniä. Seinät on hirmu tärkeet. (Nä seinät ja kaaos oli mun ehot kotiesittelylle.)
Tätä yhteiseloa tässä ollaan jo tovi reenattukin. Eka puolisen vuotta ulkomailla ja nyt reilu puoli vuotta täällä. Osoitteet on erit, ruoat samat, mutta kunhan saan tuon tuosta liehiteltyä ja lämmiteltyä, niin johan se muuttaa mun perässäni vaikka minne.
Ja vielä on muutama asia sopimatta. Esimerkiksi lasten sukupuolet ja talon väri. Lasten nimistä en rupee edes kirjoittamaan. Teen niistä sit kokonaan oman blogin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti